Artikkeli julkaistu MMMag-lehdessä 1999. Kirjoittaja Jarmo Lundgren.

Leppoisana alkukeväisenä iltana turkulaisessa kahvilassa istutan saman pöydän ääreen kaksi tekijänoikeuksiin hieman tavanomaisesta poikkeavan näkemyksen omaavaa alle kolmekymppistä miestä.

Niko Skorpio pyörittää pientä kokeelliseen teknoon erikoistunutta turkulaista levymerkkiä Some Place Else, jonka yksikään artisti ei kuulu Teostoon tai muuhun vastaavaan tekijänoikeusjärjestöön. Kai Kimppa tekee puolestaan parhaillaan graduaan Turun yliopistossa tietokoneohjelmien patenttioikeuksista, ja hän on myös perehtynyt tekijänoikeusongelmiin nettiaikakaudella. Kummankaan mielestä nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei enää kykene vastaamaan internetin synnyttämiin haasteisiin.

Musiikin levittäminen nettiaikakaudella

Etsimme kahvilan nurkasta pöydän, jonne formula-ajot kuuluvat aavistuksen heikommin ja joka on mahdollisimman etäällä jukeboksista.

Niko kertoo Some Place Else -tallissa olevan laskutavasta riippuen kolmesta kuuteen artistia. Noin kolme neljäsosaa tuotannosta menee ulkomaille. Lähitulevaisuudessa julkaisua odottaa kokoelma, jossa esitellään potentiaalisia uusia kiinnityksiä. Ihmettelen levyllisen pari firman kustantamaa musiikkia kuulleena, mikä on yhtiön päämäärä. Mitään huikeita voittoja tuskin voi odottaa esimerkiksi levystä, jolla on kolmekymmentä minuuttia rahinaa ja satunnaisia hälyääniä (Clop Neplat: CD1)?

“Julkaisen levyjä, joista pidän”, Niko vastaa mietteliäästi. “Some Place Else toimii yhden hengen voimalla täysin sivutoimisena. Leipäni tulee ihan muualta. Tämä on mukava harrastus, johon voi pistää yli jäävät taskurahat, ja pieni levymerkki on samalla hyvä kanava työntää omia tuotoksiaan ulos. Firma pyörii ihan omillaan, jos kaupallisesti ajattelee. Riittävästi on ihmisiä ostamaan näinkin marginaalisia tuotteita. Siellä sun täällä maailmaa on kaikenlaisia meidän firman kokoisia postimyyntipaikkoja, jotka myyvät sitten musiikkia eteenpäin. Niin se homma toimii.”

Teidän sivuiltanne saa RealAudio- ja MP3-muodoissa imuroitua musiikkia. Olisiko se periaatteessa samantekevää sinulle, leviäisivätkö julkaisut tiedostoina netissä vai perinteisinä levyinä?

Niko: “Se vähän riippuu… Sekä että. Levyjen pilkkominen yksittäisiksi biisitiedostoiksi saattaisi vähän särkeä kokonaisuutta. Pidän myös äänilevyistä esineinä. Voihan sitä ajatella toisaalta, että esimerkiksi ftp-kansio on tietynlainen kuori levylle. Kyse on siitä, miten asian haluaa esittää eteenpäin.”

Kai Kimppa huomauttaa, että nettilevityksessä on vielä paljon ihan käytännön ongelmia. “Modeemi- tai ISDN-yhteydellä voi kohtuuajassa ottaa yhden-kaksi biisiä illassa — lähinnä hittikappaleita tai musiikkia, josta etukäteen tietää pitävänsä. Toinen tapa on hankkia piraatti-cd:itä, mutta siihen liittyy jo sitten laaja järjestäytynyt rikollisuus.”

Kuinka suuri uhka piraattikopiointi on levyteollisuudelle todellisuudessa?

“Piratismi on tietysti uhka levyteollisuudelle jossain määrin”, Kai myöntää hetken mietittyään, “mutta edelleen ihmiset silti ostavat uusiakin levyjä kaupasta. Ei Sony juurikaan ole konkurssiuhan alla tästä syystä. Pienimuotoisen omaan käyttöön kopionnin vastustaminen tuntuu minusta jokseenkin turhalta.”

Vaikka MP3-musiikkia netissä tarjolla kokonaisia albumillisia, Kai väittää ihmisten silti edelleen haluavan ostaa cd:nsä kaupasta. “Ensinnäkin musiikin kuluttaja haluaa pitää yllä musiikin tekijää — antaa musiikin tekijälle rahaa, jotta hän voi jatkossakin tehdä musiikkia. Toisekseen ainakin vielä kotikonstein poltetut cd:t näyttävät rumilta… Yleisesti ei myöskään ole levityksessä cd-kansia, sanoituksia ja muuta sellaista, vaan ainoastaan musiikit. Se myös rajaa halua tehdä pelkästään MP3-kopioita.”

Niko: “Yhtye nimeltä Coil on jakanut eräällä saitilla joka viikko uuden MP3-tiedoston julkaisemattomia biisejään, joista he todennäköisesti julkaisevat kuitenkin kokoelma-cd:n myöhemmin. Coilin postituslistalla on käyty aiheesta aika paljon keskustelua. Fanit ovat yleisesti ottaen aina sitä mieltä, että vaikka he hakevat ne MP3:t, he ostavat silti aikanaan myös cd:n — vaikka sillä olisi täsmälleen samat biisit. Kyllä minä sanoisin kuuluvani ihan samaan porukkaan siinä mielessä.”
Niko vertaa musiikin tunnetuksitekemistä kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. “Tilanne on muuttunut täysin. Ei bändin nykyään tarvitse enää kierrellä keikoilla. Nyt riittää biisien tyrkkääminen tiedostoina nettiin. Ihmiset käyvät siellä kuuntelemassa niitä…”

Kai: “… ja sen jälkeen kun ihmiset tykästyvät niihin, voi myydä postimyyntinä levyjä. Kaiken voi tehdä paljon pienemmissä yksiköissä kuin aiemmin. Teknologia on muuttanut koko bisneksen luonnetta. Levitysorganisaatioita ei tarvita enää. Se muuttaa myös kopiosuojausjärjestelmän tarvetta toisenlaiseksi.” Onko elämää ilman Teostoa?
Kyselin suomalaisten artistien ja säveltäjien tekijänoikeuksia valvovasta järjestöstä Teostosta, miten se suhtautuu ilmaiseksi musiikkiaan MP3-tiedostoina netissä jakavaan artistiin. Esitin tilanteen, jossa levyttämätön muusikko jakaa sävellyksiään ilmaiseksi netissä. Sen sijaan radiosoitosta hän haluaisi rahaa. Kysyin, onnistuuko hän Teostoon kuuluessaan rajaamaan oikeutensa näin.

Tekijäpuolen asioista Teostossa vastaava Tuomo Metsäketo vastasi, että Teoston näkökulmasta MP3-makupaloja tuotannostaan netissä esittelevä järjestöön kuuluva artisti on samaan aikaan myös levittäjä. “Teostoon liittyvä säveltäjä luovuttaa teostensa esittämisen ja tallentamisen valvonnan Teostolle. Teosto perii tästä käytöstä aiheutuvat korvaukset ja tilittää ne tekijöille,” Metsäketo kuvaa systeemin toimintaa. “Teoston lupa tekijäasiakkaalleen on tällä hetkellä 200 mk puolivuotiskaudelta. Tällöin teoksista voi nettisivulla olla näytteitä tai kokonaisia teoksia ihan missä formaatissa vain, edellyttäen, että kaikki teokset ovat tekijän omia, eikä niistä ole tehty kustannussopimusta.”

Niko näkee Teostoon liittymisen pienkustantajalle lähinnä turhan byrokratian lisääntymisenä. “Levynkustantajana joutuisin suorittamaan Teostoon maksua, joka sitten taas välittyisi artistille”, hän tulkitsee kuvaamani Teoston systeemin. “Me hoidamme Some Place Elsessä tällaiset asiat suoraan.”

Ihmettelen, eikö Niko taiteilijana sitten halua pitää huolta teostensa oikeuksista. “Ei minua häiritse ollenkaan ajatus, että joku alkaisi levittää meidän musiikkiamme eteenpäin”, hän vastaa tyynen rauhallisesti, “tai jopa plagioida osia meidän biiseistämme omiin nimiinsä… Jossain mielessähän se voisi toimia tietynlaisena firman mainoksena. Musiikkimme saa tällä tavoin vain uuden muodon. Se alkaa elää uutta elämään. Oikeastaan suurin osa biiseistä, joita itse teen, koostuu jostain tällaisista äänilähteistä.”

Kai täsmentää minulle, että tekijänoikeudet voi työhön hakea ilman Teostoakin.

Niko: “Siis oikeudethan on aina.”

Kai: “On, mutta todistustaakka on sillä, joka oikeuksia ei ole vaatinut. Tekijänoikeudessa suoja on sisäänrakennettu. Teostoon on siinä mielessä pakko kuulua, että siinä vaiheessa kun alkaa tulla kuuluisuutta ja et hae tekijänoikeuksia töillesi, niin joku muu voi niitä hakea. Ellet aktivoidu jonkun väittäessä biisiäsi omaksi tuotoksekseen, niin menetät oikeutesi siihen teokseen. Tietysti voi surutta jättää huomiotta tällaiset tekijät ja luottaa siihen, ettei kukaan varasta musiikkiasi.”

Niko: “Näin minä olen toistaiseksi tehnyt… ja toistaiseksi homma on pyörinyt ihan hyvin.”

Miten pitkälle hyväntahtoisuutesi venyy teostenne vapaan levittämisen suhteen?

Niko: “Siinä kohtaa menee raja, kun on muutama sata levyä komerossa laatikossa, eikä niitä saa menemään mihinkään.”

Kaupallisuus kaupallisuuden takia

Taaempana kahvilassa joku työntää kolikon jukeboksiin. Varmaan jo suomalaiseen rotumuistiin asti kirjautunut Eppu Normaali -hitti alkaa soida. En voi olla miettimättä ääneen, mikä sukupolvi on synnyttänyt musiikinlevittämisen perinteiset tavat kyseenalaistavan liikkeen.

Kai vertaa nettimusiikki-ilmiötä Linuxiin: “Samantyyppinen ilmiö kuin nyt on tapahtumassa musiikkipiireissä, alkoi jo aiemmin ohjelmistopiireissä Linuxin, GNU:n ja vastaavien myötä. Ihmiset, jotka tekevät ohjelmia, eivät oikeastaan välitä siitä, kenelle alkuperäiskoodit menevät ja miten ne muuttuvat kenenkin toimesta. He vain tekevät ohjelmia ja toivovat jonkun näkevän niissä jotain järkeä. Tämän toimintatavan perusteluja alettiin hakea vasta, kun ilmiö oli jo syntynyt.”

Kai arvelee musiikkipuolella olevan tapahtumassa nyt samaa. Ensin ihmiset vain iloisesti tekevät musiikkiaan ja levittävät sitä ilmaiseksi netissä. “Siinä sivussa he myyvät myös levyä kaupassa”, Kai täsmentää. “Vasta kun tämä ilmiö on koko lailla laajempi kuin nyt, ruvetaan pohtimaan, minkälainen yhtenäinen syy ja perustelu näille ihmisille on toimia juuri niin kuin toimivat. Kyllähän asioille yleensä jonkinlainen syy on. Se ei vain välttämättä ole sillä hetkellä pinnassa, kun musiikkia tehdään.”

Ketä perinteinen tekijänoikeuslainsäädäntö sitten oikein palvelee teidän mielestänne?

Kai: “Siitä on tullut lähes monopoleiksi kasvaneiden megalevy-yhtiöiden vallan pönkitysjärjestelmä. Onneksi Teostoon ei ole pakko liittyä — voit jäädä systeemin ulkopuolellekin. Uusi suhtautuminen tekijänoikeuksiin kuvaa uudenlaista ajattelutapaa, joka lähtee tällaisesta ‘maailmankylä’-ajattelusta. Ennen kaikkea vapaan musiikin ja ohjelmistojen tekijät haluavat kyseenalaistaa sellaisen yltiöpäisen kaupallisuuden kaupallisuuden itsensä takia. Tärkeämpää on, että musiikki leviää ja että ihmiset löytävät sen.”

Kai näkee aloittelevat uudet tuottajat ja musiikintekijät vapaamman tekijänoikeuskäytännön hyötyjinä. “En haluaisi sanoa heitä harrastajiksi, koska tällä tavalla voi tulla vaikka kuinka hyviä musiikintekijöitä… Mutta säveltäminen ei ehkä välttämättä ole kokopäiväistä tointa kaikille niille ihmisille, jotka musiikkia näin tekevät. Pienemmällä panoksella pääsee liikkeelle.”

Niko: “Motiivi on tietyllä tavalla — miten sen nyt sanoisi — rehellisempi… jos nyt haluaa kauniisti sanoa.”

Kai: “Siis totta kai musiikin tekemisestä saa tulla rahaa — ei se ole paha asia. Raha vain ei enää välttämättä ole ensisijainen motiivi musiikin tekemiselle.”

Mikä se ongelma sitten oikein on?

Kello kilahtaa tiskillä: joku on antanut tippiä. Kai vertaa vapaaehtoista tipin antamista tulevaisuuden nettimaksuliikenteeseen. Hän kertoo havainneensa ainakin nuorempien ihmisten keskuudessa ajattelutavan muutosta suhteessa kaupallisuuteen. Ihmisiä, jotka jakavat tuotteitaan netissä, halutaan tukea. Kai käyttää itseään esimerkkinä: “Suomessa tehdyt käyttämäni shareware-ohjelmat rekisteröin aina, koska maksaminen on helppoa. Ongelma lähinnä on tällä hetkellä, että ulkomaille ei ole mitään tapaa maksaa artistille Visaa lukuunottamatta. Jos haluaa maksaa rahaa, tulee enemmän pankkikustannuksia kuin hintaa varsinaisesta tuotteesta.”

Kai arvioi, että kymmenen vuoden kuluessa tämän tilanteen yli on päästy. Silloin hän uskoo musiikkia levitettävän niin että yhtye saa sävellyksistään rahakorvaukset suoraan kuluttajalta. “Veikkaan, että MP3-musiikkia aletaan jakaa samaan tapaan kuin Coil tekee nyt, mutta niin että bändi pyytää: ‘Jos pidät tästä biisistä, lähetä meille joku järkevä summa — vaikka viisi markkaa per biisi.’ Voit imuroida biisin, arvioida onko se hyvä ja sitten… Mitä on viisi markkaa? Totta kai voi maksaa femman per biisi — ei se ole niin hirveä rahasumma. Vaikka vain joka toinenkin maksaisi tai joka kolmas…”

Niko: .”.. ja jos löytyy jokin todellinen helmi, jota kuuntelee sitten vuoden, niin kyllä siitä iloisesta mielestä voisin maksaa vaikka vähän ekstraakin.”

Kai: “Nettiaikakaudella taiteilija tulee lähemmäs loppukuluttajaa kuin ennen. Hän ei ole vain kaukainen instituutio, joka michaeljacksonina elää jossain omassa unelmamaailmassaan ilman minkäännäköistä kosketusta todellisuuteen.”

Leave a comment | Trackback off | RSS 2.0